keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Elossa ollaan.

Vai ollaanko? Oon monta kertaa yrittänyt tänne postailla, mutta en tiedä onko vika bloggerissa vai omenassa kun ei tabletis ja puhelimella kummallakaan postaaminen ole onnistunut.

Hassua kyllä, järkkäri ei kulje enään missään mukana. Puhelimessa on kaikki kauniit ja vähemmän kauniit hetket, parhaat muistot ja ihanimmat ystävät ikinä.

On ehkä vähän kliseistä puhua ihanimmista ystävistä, nytkin oon vaan istunut neljän seinän sisällä ja ahdistunut siitä kun ei ole ketään kenelle soittaa. Ehkä mä odotan vaan muilta liikoja, ja itseltäni liian vähän.

Opiskelen yhä, valmistun parturi-kampaajaksi ensi keväänä. Ristiriitaiset fiilikset on yhä, menenkö vai enkö mene alalle töihin. Houkutus mihin tahansa muualle on suuri, mutta lisäopiskelu taas pistää itkettämään, paljon.

Maailmassa on taas sattunut ja tapahtunut hassuja juttuja. Mulla on tragus, tatuointi ja jeffrey campbellit. Tukka on nykyään ruskea ja latvat hohtaa punasta. Oon nähnyt nickelbackia, swedish house mafiaa enkä millään jaksaisi odottaa adam lambertia.

Ei, älkää luulko että mun elämä olis ruusuilla tanssimista. Ahdistan itse itseäni päivä päivältä enemmän, millon milläkin kriisillä. Kyllä se tästä, ehkä mä alan taas kirjoittamaan.

Instagramista mun elämää voi seurata varmasti, lotsmau löytyy sieltä.









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Lukijat

Follow this blog with bloglovin

Follow you think that its fashion?